Itämeren lämpötilaan, suolaisuuteen ja kerrostuneisuuteen vaikuttavat monet tekijät

Merien vesi on suolaista. Valtameren vedessä on suolaa keskimäärin 35 grammaa kilogrammassa, joka ilmaistaan suhdelukuna 35. Itämeren vesi on valtamerten vesien ja makean veden sekoitusta, jonka suolaisuus on keskimäärin vain 7, mutta sen suolapitoisuus vaihtelee runsaasti alueittain ja syvyyden mukaan.


 

Itämeren valtamerivettä vähäsuolaisempaa vettä kutsutaan murtovedeksi, koska sillä on hieman valtamerestä poikkeavia ominaisuuksia. Itämeren pintaveden suolapitoisuus on Tanskan salmissa vielä noin 20, mutta pienenee vaiheittain pohjoiseen päin. Se on Suomenlahden pohjukassa enää 0–3, ja Perämeren pohjukassa noin 2. Tällainen suolapitoisuuden muutos on tyypillistä merten jokisuistoille: Itämerta voidaan siksi eräässä mielessä pitää valtameriin verrattuna suurena jokisuistona.

Itämereen virtaa runsaasti makeaa vettä

Itämereen virtaa jatkuvasti makeaa vettä lukuisista joista, mutta suolaista valtamerten vettä pääsee altaaseen vain matalien Tanskan salmien kautta. Sisään virtaava vesi on suolaisempaa ja painavampaa kuin Itämeren vesi ja painuu siksi syviin kerroksiin. Tämän vuoksi Itämeren vesi on pysyvästi kerrostunutta, eli sen suolaisuus kasvaa pinnasta pohjaan. Itämeren sisäosissa suurin suolaisin vesimassan alue  löytyy Gotlannin syvänteestä.

Meren lämpötilaan vaikuttavat muun muassa syvyys ja kumpuaminen

Kesällä pintaveden lämpötila on korkein eteläisellä Itämerellä, itäisellä Suomenlahdella ja Riianlahdella. Lämpötila on yleensä korkein rannikolla ja matalassa vedessä. Pintaveden lämpötila on kesällä korkeimmillaan keskimäärin 15–18 astetta, pohjoisessa hieman vähemmän. Matalilla alueilla ja rannikoilla vesi voi olla keskiarvoja useita asteita lämpimämpää.

Jos tuuli puhaltaa pitkään rannikon suuntaisesti niin, että rannikko jää vasemmalle tuulen suuntaan nähden, tapahtuu kumpuamisilmiö. Tällöin rannikkotuuli kuljettaa lämmintä pintavettä avomerelle ja syvältä nousee kylmää vettä pintakerrokseen. Kumpuava vesi on kylmää ja ravinteikasta, ja se rehevöittää pintakerrosta. Myös maalta merelle puhaltava voimakas tuuli voi saada Suomenlahdella aikaan kumpuamisen rannikon läheisyydessä.

 Veden lämpötila laskee liikuttaessa Tanskan salmista kohti Suomenlahtea ja pinnasta pohjaan. Myös suolaisuus vähenee mitä pidemmälle kohti Suomenlahden pohjukkaa liikutaan.
Kuvissa nähdään, miten kesäisen Itämeren lämpötila (yllä) ja suolaisuus (alla) muuttuvat Tanskan salmista Suomenlahdelle.

Itämeren suolaisuus vaihtelee eri syvyyksissä

Itämeren pintakerroksen vesi on yleensä suhteellisen tasasuolaista. Suolaisuus kasvaa nopeasti syvemmälle mentäessä 40–80 metrissä, jota syvemmällä vesi on taas suhteellisen tasasuolaista. Tätä suolaisuuden harppauskerrosta kutsutaan halokliiniksi, joka eristää syvän veden pintavesistä ja heikentää tai estää kokonaan hapen kulkeutumisen syviin vesiin.

Lämpötila kasvaa kohti pintakerrosta kuljettaessa ja pohjalla lämpötila on vain muutama aste. Veden suolaisuus vähenee kuljettaessa kohti Perämerta.
Kuvissa nähdään, miten kesäisen Itämeren lämpötila (vasemmalla) ja suolaisuus (oikealla) muuttuvat Ahvenanmereltä Perämerelle.)

Pohjanlahden vesi on heikosti kerrostunutta

Varsinaisella Itämerellä happi kuluu usein kokonaan loppuun halokliinin alapuolisesta syvästä vedestä, jonne sen loputtua alkaa muodostua rikkivetyä. Pohjanlahdella happitilanne on varsinaisen Itämeren tilannetta paljon parempi. Siellä kerrostuneisuus on vähäisempää, ja varsinaiselta Itämereltä virtaava pintakerroksen vesi painuu suolaisempana pohjaan tuoden mukanaan happea.Heikommin kerrostunut vesi voi myös sekoittua pohjiaan myöten vuoden ympäri. Pohjanlahtea auttaa, että sen erottaa varsinaisesta Itämerestä kynnysalueet, Ahvenanmeren matala kynnys (60–70 m) ja matala Saaristomeren alue. Ne estävät varsinaisen Itämeren suolaisen, vähähappisen ja ravinteikkaan syvänveden pääsyn Pohjanlahdelle.

Suomenlahden länsiosat kärsivät usein happikadosta

Suomenlahti on varsinaisen Itämeren jatke, jolla ei ole tällaista ”suojaavaa kynnystä”. Varsinaisen Itämeren syvä vesi pääsee näin virtaamaan vapaasti Suomenlahdelle, vaikuttaen voimakkaasti sen kerrostuneisuuteen. Siksi lahden länsi-ja keskiosien syvät vedet kärsivät usein happikadosta.  

Hapen loppuminen halokliinin alapuolisesta vedestä varsinaisella Itämerellä ja Suomenlahden länsiosien paikallisissa syvänteissä johtuu kahdesta syystä:

  1. Varsinaiselta Itämereltä  Suomenlahdelle sisäänvirtaava syvävesi on jo valmiiksi hapetonta ja Suomenlahden vesiä suolaisempana se vahvistaa kerrostuneisuutta.
  2. Syvään veteen vajoava eloperäinen aines kuluttaa hajotessaan edelleen happea.

Termokliini on meriveden kesäinen harppauskerros

Meriveden lämpötilalla on kesällä harppauskerros, jota kutsutaan termokliiniksi. Se erottaa melko tasalämpöisen pintakerroksen paljon kylmemmästä välikerroksesta. Kesäinen termokliini muodostuu yleensä 10–20 metrin syvyyteen. Kesän edetessä se painuu syvemmälle, kun sekoittuva pintakerros paksuuntuu.

Lämpimän pintakerroksen vesi ei sekoitu termokliinin alapuolisen kylmän veden kanssa. Pintakerroksen vesi on syvyyssuuntaan tasalämpöistä tuulen aiheuttaman sekoittumisen vuoksi, mutta termokliinin alapuolinen vesi sekoittuu vain satunnaisesti.

Syksyisin kun pintavesi jäähtyy, termokliini häviää. Syysmyrskyt ja lämpötilaeroista johtuva virtaus, eli konvektio, sekoittavat vesimassat keskenään. Perämerellä vesi sekoittuu syksyisin aina pohjaan asti, mutta varsinaisella Itämerellä vesi sekoittuu vain pysyvään halokliiniin asti.

 Termokliini eli lämpötilan harppauskerros syntyy Gotlannin syvänteessä noin 20-30 metrin syvyyteen, Selkämerellä 10-20 metrin syvyyteen. Halokliini eli suolaisuuden harppauskerros syntyy noin 60-80 meterin syvyyteen ja sen alapuolella hapen loputtua syntyy rikkivetyä. Näin tapahtuu esimerkiksi Gotlannin syvänteessä.
Lämpötila sekä suolaisuuden, hapen ja rikkivedyn tyypilliset syvyysjakautumat elokuussa Gotlannin syvänteellä ja Selkämerellä.

Lämpötila ja suolaisuus määräävät veden tiheyden

Lämpötila ja suolaisuus määräävät yhdessä veden tiheyden. Mitä tiheämpää vesi on, sitä painavampaa se on. Kesäisessä pintakerroksessa lämpötila hallitsee veden tiheyttä, mutta tasalämpöisessä vedessä suolaisuuden vaikutus on suurempi. Valtamerten syvyyksissä myös paineella on vaikutusta veden tiheyteen, mutta matalassa Itämeressä sen vaikutus on vähäinen.

Merivedellä on eräs erikoinen ominaisuus tiheyden määräytymisen suhteen: se on tiheintä tietyssä lämpötilassa, joka riippuu suolaisuudesta (paineesta). Makea vesi on tiheintä noin +4 asteen lämpötilassa. Suurimman tiheyden lämpötila alenee suolaisuuden kasvaessa. Siksi Itämeren syvänteiden suolaisuuden ollessa noin 12, suurimman tiheyden lämpötila on enää noin 1.5 astetta.

Suomea ympäröivien Itämeren osien vesi on raskainta 2–3 asteessa. Koska suolaisin, eli raskain, vesi painuu pohjalle, suolaisuus kasvaa pinnasta pohjaan päin.