Ravintoverkossa eliöt syövät toisiaan
Itämeren ravintoverkko on kuin ylöspäin kapeneva kalaverkko. Sen jokaisessa solmukohdassa majailee jokin Itämeren eliö: levä, vesikasvi, pohjaeläin tai vaikkapa kala. Solmukohtien välillä on yhdyssiteitä, ikään kuin verkon lankoja. Yhteydet syntyvät siitä, että eliöt syövät toisiaan. Koko ravintoverkko muodostuukin ruokailusuhteista: kuka syö ketäkin.
Ravintoketju kuvaa sitä, miten erilaiset eliöt linkittyvät toisiinsa ja miten aine ja energia siirtyy perustuottajilta pedoille ja lopulta takaisin ketjun alkuun. Kuvat: Heidi Arponen/ Metsähallitus, Hermanni Kaartokallio, Juho Lappalainen/ Metsähallitus, Sirpa Lehtinen, Riku Lumiaro, Metsähallitus, Esa Nikunen, Jussi-Tapio Roininen/ Metsähallitus, Ari Saura, Siru Tasala.
Ravintoverkon leveässä alaosassa eliöitä on paljon. Siellä ovat perustuottajat eli vihreät kasvit ja levät. Ne pystyvät muuntamaan auringosta virtaavan valoenergian kemialliseksi energiaksi eli sokereiksi, joiden avulla ne rakentavat omat solunsa. Tätä oivaa taitoa kutsutaan yhteyttämiseksi, ja se luo perustan koko ravintoverkolle.
Seuraavassa kerroksessa asuvat ne otukset, jotka syövät perustuottajia. Näitä eliöitä kutsutaan laiduntajiksi, sillä ne ovat kuin niityllä vaeltavia minikokoisia lehmiä. Laiduntajien yläpuolella ovat pedot. Petojakin voi olla monessa kerroksessa: isommat petokalat syövät pienempiä, ja hylkeet ja vesilinnut popsivat monen kokoisia kaloja.
![]()
Bakteeri
Lukuisat meressä asuvat bakteerit ja selkärangattomat syövät kuolleita eliöitä ja vapauttavat näin energiaa ravintoketjun alimpien osien käyttöön. Bakteereita ja niiden muodostamia kasvustoja löytyy niin vesirajan kalliolta, vesimassasta kuin meren pohjaltakin. Tunnetuimpia bakteerikasvustoja muodostavat syanobakteerit eli sinilevät. Bakteereihin kuuluvat myös pallomaiset Rivularia-suvun lajit ja pohjille samettisia mattoja muodostavat Spirulinat. Kuva Hermanni Kaartokallio.
Rakkohauru
Rakkohaurun (ent. rakkolevä) kellertävien ja pensasmaisten kasvustojen suojissa viihtyvät monet muut eliölajit. Tyynillä paikoilla niiden varsiin kasvaa pullistelevia kaasurakkuloita, jotka nostavat levää pintaa kohti. Kuva: Heidi Arponen, Metsähallitus.
Punahelmilevä
Punahelmilevä muodostaa punertavana hohtavia tupsuja avoimille kallio- ja kivikkorannoille. Parhaimmillaan punainen levämatto saattaa peittää koko kalliopinnan. Kuva: Julia Scheinin, Metsähallitus.
Kasviplankton
Kasviplankton, eli keijusto, elää avovedessä ja on niin pientä ettei sitä yleensä näe paljain silmin. Itämeressä on jopa 2000 kasviplanktonlajia. Kasviplankton sitoo ilmakehästä hiilidioksidia ja tuottaa happea. Kuva: Sirpa Lehtinen
Rihmalevä
Nopeasti kasvavat rihmalevät näyttävät ohuilta nauhoilta ja saattavat peittää alleen laajoja alueita. Rihmalevät hyötyvät rehevöitymisestä ja kukoistavat Itämeren muuttuvissa olosuhteissa. Rihmalevien suojissa elää lukuisia selkärangattomia. Heidi Arponen, Metsähallitus
Leväsiira
Leväsiirat ovat pieniä ja litteitä otuksia, jotka syövät lähes kaikkea. Kalliorannoilla leväsiiroja voi olla todella paljon ja ne kelpaavatkin ravinnoksi monille kaloille. Kuva: Metsähallitus.
Sinisimpukka
Sinisimpukat kuuluvat maailman vanhimpiin eläimiin. Ne siivilöivät vedestä ravinnokseen pieneliöitä ja samalla ne suodattavat vettä kirkastaen sitä. Monet kalat ja linnut käyttävät simpukoita ravintonaan. Kuva: Heidi Arponen, Metsähallitus.
Leväkotilo
Leväkotilot ovat kalliorantojen yleisimpiä kotiloita, joiden kuori muistuttaa papukaijan nokkaa. Se pysyy tyrskyjen keinutuksessakin kiinni alustassaan vahvan jalkansa ansiosta. Leväkotilot syövät leviä ja pieneliöitä. Kuva: Heidi Arponen, Metsähallitus.
Liejusimpukka
Liejusimpukka on Itämeren laajimmalle levinnyt simpukkalaji. Se elää pohjaan kaivautuneena ja kurottaa pohjan pinnalle kaksi hengitysputkea. Kuva: Jan-Erik Bruun.
Eläinplankton
Eläinplankton on hiukan kasviplanktonia suurempia, mikroskooppisen pieniä eläimiä. Ne uivat hitaasti tai ajelehtivat vedessä kasviplanktonia saalistaen. Kuva: Siru Tasala.
Haahka
Haahka on saaristoissa elävä suuri sorsalintu. Haahkat saapuvat aikaisin keväällä pesimään ulkosaariston avoimille luodoille, sekä nykyään yleisesti myös sisäsaariston saarille. Ne syövät pääasiassa sinisimpukoita, jotka ne nielaisevat kokonaisina. Kuva: Riku Lumiaro.
Merikotka
Merikotka on suurin petolintumme, joka meinasi hävitä Suomesta kokonaan. Rauhoituksen, vapaaehtoisten järjestämän talviruokinnan ja ympäristömyrkkyjen kieltämisen ansiosta ne saatiin kuitenkin pelastettua. Kuva: Esa Nikunen.
Halli
Harmaahylje eli halli on Itämeren suurin ja yleisin hylje. Sen poikaset eli kuutit syntyvät alkuvuodesta avojäälle tai luodolle. Hallit syövät pääosin silakkaa, mutta käyvät myös rosvoamassa saalista kalastajien pyydyksistä. Kuva: Riku Lumiaro.
Hauki
Hauki on petokala jo poikasesta lähtien. Se pystyy syömään lähes itsensä kokoisia kaloja, linnunpoikasia ja omia lajitovereitaan. Kuva: Ari Saura.
Silakka
Silakka on sillin Itämerellä asuva alalaji, joka liikkuu isoissa parvissa. Se on Suomen tärkein saalislaji. Öisin se ruokailee pinnassa ja päivisin painuu syvemmälle veteen. Kuva: Riku Lumiaro.
Turska
Turska on suosittu ruokakala, jonka määrä Itämerellä on kuitenkin romahtanut. Turska kärsii Itämeren heikosta tilasta ja ylikalastuksesta ja Itämerestä pyydettyä turskaa ei suositella syötävän enää ollenkaan. Kuva: Ari Saura.
Kilkki
Kilkki on Suomen rannikon kookkain pohjaeläin ja voi kasvaa jopa kymmensenttiseksi. Se on monipuolinen saalistaja ja raadonsyöjä, joka selviää vaikeissakin olosuhteissa. Kuva: Juho Lappalainen, Metsähallitus.
Kolmipiikki
Rannikoilla elävä kolmipiikki on saanut nimensä sen selässä olevasta kolmesta piikistä. Kutuaikana värikäs koiras rakentaa pesän ja huolehtii poikasista niiden kuoriuduttua. Kuva: Jussi-Tapio Roininen, Metsähallitus.
Ihminen
Kaikkiruokainen ihminen sijoittuu ravintoketjun huipulle, sillä ihmiset eivät yleensä ole muiden eliöiden saalista. Meri on ihmiselle tärkeä paitsi ravinnon lähteenä, myös esimerkiksi kulkureittinä ja virkistäytymisessä.
Perustuottajat
Laiduntajat
Pedot
Hajottajat
Avomeren perustuottajia ovat mikroskooppisen pienet levät ja yhteyttävät bakteerit. Ne keijuvat vedessä, ja niitä kutsutaan kasviplanktoniksi. Rannikkovesissä tärkeimpiä perustuottajia ovat pohjaan ankkuroituneet suurikokoiset levät sekä vesikasvit.
Laiduntajat syövät perustuottajia. Laiduntajia ovat esimerkiksi pienenpienet alkueliöt, äyriäiset ja rataseläimet, joita kutsutaan eläinplanktoniksi. Myös monet suuremmat eläimet, vaikkapa kotilot, syövät kasviravintoa ja ovat siis laiduntajia.
Laiduntajia saalistavat pedot, muun muassa monet kalat ja äyriäiset. Koska erilaiset pedot syövät myös toisiaan, ravintoverkko voi olla tässä kohdassa hyvinkin mutkikas ja monitasoinen. Esimerkiksi hauki voi päätyä ihmisen ruokapöytään. Hylkeet, monet vesilinnut ja muut suurikokoiset pedot ovat huippupetoja, joille ei löydy enää löydy merestä syöjiä.
Kuolleet eliöt ja niiden jätökset päätyvät lopulta hajottajien ravinnoksi. Hajottajiin kuuluu suuri joukko bakteereja ja selkärangattomia, jotka vapauttavat eliöiden jäänteisiin eli kuolleeseen eloperäiseen ainekseen sitoutuneet ravinteet takaisin veteen. Näin ravinteita palautuu ravintoketjun alkuun perustuottajien käyttöön.
Energia ja aine siirtyvät eliöltä toiselle
Kun eliö syö toisen eliön, se saa siitä ainetta ja energiaa. Syöntiketju panee aineen ja energian virtaamaan koko ravintoverkon läpi, kunnes ne päätyvät verkon huipulla oleviin huippupetoihin. Huippupetoja ei saalista enää yksikään merieläin, mutta ne voivat joutua vaikkapa kalastajan saaliiksi. Tai sitten ne vain kuolevat tauteihin tai vanhuuteen.
Viimeistään tässä vaiheessa ryhtyvät työhön myös hajottajat. Aina, kun jokin eliö kuolee – missä päin ravintoverkkoa hyvänsä –, hajottajat saapuvat paikalle. Ne pilkkovat eliöiden sisältämät monimutkaiset yhdisteet takaisin yksinkertaisiksi raaka-aineiksi, joita perustuottajat voivat käyttää hyväkseen. Aine kiertää takaisin ravintoverkon pohjalle.
Energia ei sen sijaan palaudu minnekään. Sitä kuluu matkan varrella eliöiden elintoimintoihin, ja loppukin muuttuu lämmöksi, kun eliö hajoaa. Perustuottajien pitää siis sitoa uutta energiaa auringonvalosta.
![]()
Kasviplankton
Kasviplankton, eli keijusto, elää avovedessä ja on niin pientä ettei sitä yleensä näe paljain silmin. Itämeressä on jopa 2000 kasviplanktonlajia. Kasviplankton sitoo ilmakehästä hiilidioksidia ja tuottaa happea.
Eläinplankton
Eläinplankton on hiukan kasviplanktonia suurempia, mikroskooppisen pieniä eläimiä. Ne uivat hitaasti tai ajelehtivat vedessä kasviplanktonia saalistaen.
Silakka
Silakka on sillin Itämerellä asuva alalaji, joka liikkuu isoissa parvissa. Se on Suomen tärkein saalislaji. Öisin se ruokailee pinnassa ja päivisin painuu syvemmälle veteen.
Sinisimpukka
Sinisimpukat kuuluvat maailman vanhimpiin eläimiin. Ne siivilöivät vedestä ravinnokseen pieneliöitä ja samalla ne suodattavat vettä kirkastaen sitä. Monet kalat ja linnut käyttävät simpukoita ravintonaan.
Haahka
Haahka on saaristoissa elävä suuri sorsalintu. Haahkat saapuvat pesimään ulkosaariston avoimille luodoille aikaisin keväällä. Ne syövät pääasiassa sinisimpukoita, jotka ne nielaisevat kokonaisina.
Merikotka
Merikotka on suurin petolintumme, joka meinasi hävitä Suomesta kokonaan. Rauhoituksen, vapaaehtoisten järjestämän talviruokinnan ja ympäristömyrkkyjen kieltämisen ansiosta ne saatiin kuitenkin pelastettua.
Turska
Turska on suosittu ruokakala, jonka määrä Itämerellä on kuitenkin romahtanut. Turska kärsii Itämeren heikosta tilasta ja ylikalastuksesta ja Itämerestä pyydettyä turskaa ei suositella syötävän enää ollenkaan.
Ihminen
Kaikkiruokainen ihminen sijoittuu ravintoketjun huipulle, sillä ihmiset eivät yleensä ole muiden eliöiden saalista. Meri on ihmiselle tärkeä paitsi ravinnon lähteenä, myös esimerkiksi kulkureittinä ja virkistäytymisessä.
Kasviplankton on yksi meren perustuottajista. Se yhteyttää eli muuttaa auringon valoenergian ja hajottajilta peräisin olevat ravinteet rakennusaineiksi itselleen. Se tuottaa ravintoa muiden eliöiden käyttöön.
Eläinplankton syö kasviplanktonia ja siirtää samalla energiaa ravintoketjussa eteenpäin. Sitä kutsutaan laiduntajaksi.
Sinisimpukat ja silakat käyttävät eläinplanktonia ravintonaan. Ravintoketju lähtee jakaantumaan kahteen haaraan. Todellisuudessa erilaisia ketjuja on hyvin paljon.
Haahkat ja muut merilinnut syövät simpukoita. Pienet kalat puolestaan ovat isojen petokalojen kuten turskan ruokalistalla.
Ravintoverkon huipulla olevat merikotkat ovat huippupetoja, jotka saalistavat pienempiä vesilintuja. Turskat taas päätyvät usein ihmisen ruokapöytään.
Kaikilla ravintoverkon osilla on tehtävänsä
Kaikki ravintoverkon tasot ovat tärkeitä. Ne säätelevät niitä edeltäviä ja niitä seuraavia tasoja. Jos vaikkapa eläinplankton häviäisi merestä, tapahtuisi kummia. Kukaan ei enää söisi kasviplanktonia entiseen malliin, jolloin se vain lisääntyisi ja lisääntyisi. Vesi tulisi planktonista sameaksi, melkein läpinäkymättömäksi.
Eläinplanktonin häviäminen vaikuttaisi myös ravintoverkon ylempiin tasoihin: silakkaan ja muihin kaloihin. Niille tulisi pulaa ruuasta, koska kalat eivät pysty käyttämään kasviplanktonia tehokkaasti ravinnokseen.
Tällaista tilannetta, jossa eläinplankton häviäisi, on tuskin tulossa. Silti jo pienemmätkin muutokset ravintoverkossa heijastuvat eteenpäin, ravintoverkon muihin osiin. Siksi on tärkeää, että ihmiset tuntevat ja ymmärtävät ravintoverkkojen toimintaa sekä huolehtivat ravintoverkkojen hyvinvoinnista.
Kasviplankton on tärkein perustuottaja meren ravintoverkossa
Maalla kasvit ovat tärkeimpiä perustuottajia. Vihreät kasvit sitovat auringon valoenergiaa – eli yhteyttävät – ja muodostavat näin ravintoverkon perustan.
Myös merissä kaikki perustuu yhteyttämiseen, mutta päävastuu on levillä. Leviä on monenlaisia suurista rakkohauruista ja ahdinparroista pieniin yksisoluisiin planktonleviin eli kasviplanktoniin. Kaikkein merkittävämpiä perustuottajia ovat pienimmät levät. Kasviplanktonin varassa lepää suurin osa meren ravintoverkosta.
Keväisiä panssarisiimaleviä mikroskoopissa
Kasviplankton katoaa vesistä talveksi
Talvella kasviplanktonia ei ole vedessä juuri lainkaan. Silloin meressä on niin vähän valoa, etteivät levät kykene yhteyttämään ja kasvamaan. Tämä tarkoittaa, että levät eivät myöskään kuluta veden ravinnevaroja. Veden ravinnepitoisuus onkin suurin talvella.
Kun kevät koittaa, valoa tulee lisää ja merivesi alkaa lämmetä. Silloin kasviplanktonin lepomuodot heräävät ja planktonlevät alkavat kasvaa ja lisääntyä. Kasviplanktonia onkin vedessä eniten juuri keväällä, jolloin ravintoa riittää ja olot ovat muutenkin suotuisat. Keväällä vedessä on myös vähän kasviplanktonia syövää eläinplanktonia.
Kasviplankton elää fosforista ja typestä
Kasvuplanktonin kasvu pysähtyy ennen pitkää ravinteiden puutteeseen. Itämerellä tärkeimmät ravinteet ovat fosfori ja typpi. Niistä jompikumpi kuluu loppuun ensiksi, ja silloin loppuu myös kasviplanktonin kukoistuskausi. Planktonlevät eivät pysty enää kasvamaan, vaikka toista ravinnetta olisi vielä jäljellä yllin kyllin.
Maalta tulevat fosfori- ja typpipäästöt lisäävät näiden ravinteiden määrä meressä. Tämä voimistaa levien ja kasvien kasvua eli rehevöittää merta.
Eläinplankton laiduntaa meren kasviplanktonia
Meressäkin on laiduntajia. Laiduntajilla tarkoitetaan kaikkia niitä eläimiä, jotka syövät kasveja, isoja leviä tai pieniä planktonleviä. Suuri osa meren laiduntajista on mikroskooppisen pientä eläinplanktonia. Eläinplanktoniin kuuluu paljon erilaisia pikkueläimiä, kuten vesikirppuja, hankajalkaisia ja muita äyriäisiä.
Hankajalkaiset ovat eläinplanktonin tärkein ryhmä Itämeressä. Hankajalkaiset ovat melko suurikokoisia, ja monet lajit pystyykin erottamaan paljaalla silmällä. Hankajalkaisilla on iso merkitys Itämeren ravintoverkossa; ne ovat tärkeää ravintoa monille isommille eläimille, muun muassa meduusoille ja silakalle. Hankajalkaiset itse syövät kasviplanktonia, mutta suurimmat lajit syövät myös pienempiä eläinplanktonlajeja.
Eläinplanktonin määrää ja lajikoostumusta säätelevät sekä saalistus että kasviplanktonin saatavuus. Myös suolaisuus ja lämpötila vaikuttavat eläinplanktonin esiintymiseen.
Vesikirppu on pieni äyriäinen ja kuuluu eläinplanktoniin.
Matkalla kohti ravintoverkon huippua
Silakka ja muut Itämeren ulapalla elävät parvikalat syövät mielellään eläinplanktonia. Silakoita taas syövät suuremmat petokalat, kuten turska. Silakka voi päätyä myös suoraan ravintoverkon huippupedon saaliiksi.
Huippupedot ovat ravintoketjujen huipulla
Huippupeto on ravintoverkon huipulle sijoittuva eläin, jota muut meren eläimet eivät enää saalista. Tällaisia eläimiä Itämerellä ovat esimerkiksi merikotka ja hylkeet. Myös ihminen on Itämeren ravintoverkon huippupeto.
Hajottajat viimeistelevät ravintoverkon
Kaikki Itämeren eliöt joutuvat ennen pitkää joko syödyiksi tai kuolevat meressä. Kuolleista eliöistä sekä eliöiden jätöksistä, esimerkiksi kalojen ulosteista, tulee hajottajien ravintoa.
Kuolleet eliöt ja jätökset vajoavat merenpohjalle. Silloin mikrobit alkavat hajottaa eliön jäänteitä. Hajottajat ottavat kuolleen eliön sisältämän energian käyttöönsä ja palauttavat eliön sisältämät ravinteet takaisin kiertoon.
Mikrobisilmukka muodostaa oman energiareitin
Perustuottajista lähtevä ravintoketju ei ole ainoa reitti, jota pitkin energia siirtyy meressä tasolta toiselle. Toinen reitti lähtee liikkeelle bakteeritoiminnasta. Tätä reittiä kutsutaan mikrobisilmukaksi.
Bakteerit pystyvät käyttämään hyväkseen veteen liuenneita eloperäisiä eli orgaanisia aineita. Ne saavat näistä aineista energiaa samalla tavoin kuin ihminen saa energiaa mehussa olevasta sokerista. Tämän energian turvin bakteerit lisääntyvät ja rakentavat omaa biomassaansa.
Mistä meriveden eloperäiset aineet sitten ovat kotoisin? Osa aineista on peräisin merieliöiden aineenvaihdunnasta, esimerkiksi kalojen ulosteista. Suurin osa tulee kuitenkin maalta. Kun sadevesi valuu pitkin maan pintaa, siihen liukenee maasta humusta ja muita eloperäisiä aineita. Ne kulkeutuvat veden mukana puroihin, järviin, jokiin ja ennen pitkää mereen. Lisää aineita tulee muun muassa asutuksen ja teollisuuden jätevesistä. Kaikki nämä aineet kelpaavat bakteerien ruuaksi.
Mikrobisilmukka hukkaa enemmän energiaa
Kun bakteerit muuntavat veteen liuenneen eloperäisen aineen omaksi biomassakseen, ne avaavat samalla uuden energiansiirtoreitin. Toisin sanoen: joku eliö syö bakteerimassaa, toinen eliö syö ensimmäisen eliön, ja niin edelleen.
Tämä bakteereihin perustuva reitti on kuitenkin mutkikkaampi kuin levistä ja muista perustuottajista lähtevä reitti; sen alkupäässä on enemmän portaita. Bakteerisilmukka voi edetä vaikkapa näin: bakteeri –> siimaeliö –> ripsieläin –> eläinplankton –> silakka….. Perustuottajista lähtevä reitti menee sen sijaan suoraan kasviplanktonista eläinplanktoniin.
Koska mikrobisilmukassa on paljon portaita, energia siirtyy tehottomammin. Bakteerimassaa pitää siis olla todella paljon, jotta silakka saa tätä kautta päivittäisen ruoka-annoksensa.
Pohjanlahdella bakteerit kukoistavat
Mikrobisilmukan merkitys Itämeren ekosysteemille vaihtelee merialueittain. Suurin rooli sillä on Pohjanlahdella, jonka ympäristössä on paljon soita ja muita turvemaita. Turvemailta valuvissa vesissä on runsaasti humusta, jota bakteerit käyttävät hyväkseen.
Eloperäisen aineen lisäksi bakteerit tarvitsevat ravinteita – aivan kuten levätkin. Erona on, että bakteerit pystyvät hyödyntämään laimeampia ravinnepitoisuuksia kuin levät. Ne siis kilpailevat tehokkaasti levien kanssa ravinteista. Kun bakteerisilmukka nappaa ravinteet levien nenä edestä, levien kasvu heikkenee. Silloin ravinnekuormituksen rehevöittävä vaikutus vähenee.
Lue lisää ravintoverkoista Luonto ja sen muutos -osiosta
Asiantuntijan kynästä